Ilmastonmuutos pakottaa meidät muuttamaan yhteiskuntaamme kokonaisvaltaisesti. Ruoantuotanto vastaa hieman laskutavasta riippuen noin viidenneksestä ilmastoon vaikuttavista päästöistämme, joten sen merkitystä pikatiellä kohti uutta, kestävää maailmaa ei tule vähätellä. Ruoka on kuitenkin muutosta vaativista elämänalueista ehkä se vaikein. Ei siksi, että sen tuotannon uudelleenjärjestäminen olisi erityisen vaativaa – vaan siksi, että se tulee ihon alle. Ruoka ei ole ihmisille vain polttoainetta, vaan osa kulttuuriamme ja identiteettiämme. Määrittelemme itsemme yksilöinä jokapäiväisten ruokaostostemme kautta, eikä niihin puuttumiseen yleensä suhtauduta välinpitämättömästi, vaan usein jopa vihamielisesti.
Muutospaineet kohdistuvat erityisesti eläintuotantoon, koska sen ympäristövaikutukset ovat moninkertaiset kasvisruokaan nähden. Suomen pelloista noin 80% tuottaa rehua tuotantoeläimille samalla kun valkuaisomavaraisuutemme on vain 20%. Valtaosa kuluttamastamme proteiinista on siis tuontitavaraa, vaikka yhtä suuri osuus maatalousmaastamme käytetään eläinten ruokkimiseen. Järkevämpää olisikin lisätä kotimaisen, suoraan ihmisravinnoksi kelpaavan kasviproteiinin tuotantoa.
Vihreiden tuoreessa maatalouspoliittisessa ohjelmassa otetaan kunnianhimoiseksi tavoitteeksi eläintuotteiden käytön puolittaminen vuoteen 2030 mennessä. Suunnitelma ei oikeastaan ole edes erityisen radikaali, sillä söisimme tuolloin kuin 70-luvulla – tämä heijastaa nopeaa vaurastumistamme, jonka myötä liha on muuttunut juhlapöydän herkusta arkiruoaksi. Kehityksen peruuttaminen tulisi siis tehdä reilussa kymmenessä vuodessa, ja vaikka faktat sitä puoltavat, vastarinta tulee olemaan kiihkeää.
Olin hiljattain kotikyläni partiolaisten vieraana puhumassa yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, minkä yhteydessä nuoret kysyivät kuinka vihreät arvot näkyvät omassa arjessani. Vastasin, että suurin yksittäinen valinta on varmasti vegaanius, johon olen ryhtynyt etenkin vähentääkseni hiilijalanjälkeäni. Kun he kysyivät oliko ratkaisun takana myös eettistä pohdintaa, vastasin myöntävästi, mutta painotin etten mielelläni puhu eläintuotannon moraalisista ongelmista poliitikon roolissa.
Ruokavalioon liittyvällä etiikalla viitataan yleensä eläinten kärsimyksen oikeuttamiseen, mutta modernin maatalouden luomat ympäristöongelmat ovat tuoneet tähän pohdintaan uusia ulottuvuuksia. Jos koemme ilmastonmuutoksen torjunnan moraaliseksi velvollisuudeksemme tuleville sukupolville, sama pätee tietysti myös eläintuotantoon. Ja koska liian nopeasti muuttuva ilmasto vaikuttaa voimakkaimmin maailman köyhimpiin, ovat ruokavalintamme kiistatta myös ihmisoikeuskysymys.
Eläintuotannon nopeaa alasajoa voi kannattaa monesta eri näkökulmasta, mutta meille kaikille yhteisen tavoitteen siitä tekee ilmastonmuutos.