Olen viime päivinä pohtinut paljon nuoria ilmastolakkolaisia Suomessa ja maailmalla. Ruotsalaisen Greta Thunbergin aloittama liike on luomassa kokonaisen sukupolven yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen varhain heränneitä kansalaisia – tämä tekee minut suunnattoman iloiseksi ja toiveikkaaksi.
Toisaalta olen ollut myös hieman huolissani. Ilmastoahdistuksen kaltainen maailmantuska tuntuu suurelta taakalta vasta paikkaansa maailmassa etsivän nuoren harteilla. Kun ajattelen itseäni 15-vuotiaana, muistan pohtineeni lähinnä ihastukseni mietteitä minusta, kielikurssin jälleennäkemisbileitä, lukioon pääsyä tai voittaako TPS jääkiekon SM-kultaa – oman kuplani ulkopuolinen maailma ei vielä kovin paljoa kolkutellut ongelmineen.
Vaikka kasvurauha on tärkeää, vapaaehtoistyö, aktivismi ja muu vaikuttaminen jo nuorena antaa myös erinomaiset edellytykset tuleviin opintoihin ja elämään yleensäkin. Jos haluamme nuorten osallistuvan päätöksentekoon, meidän tulee kannustaa heitä siihen jo ennen äänestysikää (jota muuten saisi laskea ainakin kuuteentoista kaikissa vaaleissa). Tästä syystä ilmastolakkolaisten kohtaamat vastareaktiot joidenkin aikuisten taholta ovat minua kovasti suututtaneet.
Itse halusin jo viedä oman eskarilaiseni Helsingin suurelle ilmastomarssille lokakuussa. Hänen kanssaan tulee pakostakin puhuttua politiikkaa, kun vanhemmat ovat valtuutettu ja piirijärjestön puheenjohtaja. Vaikkei poika vielä puolueita ymmärrä, on hänelle käynyt selväksi, että maailmaa pelastamassa me siellä vihreissä olemme. Sillä ymmärryksen tasolla hän saattoi hyvin osallistua tähän mielenilmaukseen ja nautti tunnelmasta. Isänä toivon, että kytemään jäi pieni aktivismin kipinä.
Tämän päivän nuoret ovat paljon vanhempiaan viisaampia ympäristön, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen solidaarisuuden suhteen – jos eivät olisi, olisimme tehneet jotakin väärin.
Ei tukahduteta liekkiä, joka heihin on nyt syttynyt.